Pääsivu
Haku
Latest images
Rekisteröidy
Kirjaudu sisään
PortaaliHaku
Viimeisimmät aiheet
» Jeesuksen oman päiväkirjakirjoittaja jeesuksenoma83 To Tammi 09, 2020 2:06 am
» Jeesuksen oman lukupäiväkirja
kirjoittaja jeesuksenoma83 Pe Toukokuu 04, 2018 1:28 am
» April 18 The Secret Place of the Most High.
kirjoittaja Juniper To Huhti 19, 2018 8:23 am
» Testi: toimiiko Jeesuksenoman "nimikkosivu"?
kirjoittaja Juniper To Huhti 19, 2018 8:13 am
» Joulutervehdykseni
kirjoittaja Juniper To Helmi 08, 2018 10:30 pm
» 70 thousand Egyptian Christians sing Emmanuel - God is with us.
kirjoittaja Ilkka To Elo 31, 2017 6:37 pm
» Kultahippuja
kirjoittaja RitvaN To Helmi 02, 2017 9:37 pm
» Huomenta kaikille
kirjoittaja RitvaN To Helmi 02, 2017 6:29 pm
» O The Deep, Deep Love Of Jesus - Tommy Walker
kirjoittaja Juniper Su Syys 25, 2016 4:47 pm
» Rakas lukija, minulla olisi tärkeä asia sinulle.
kirjoittaja jussi83 Ma Kesä 20, 2016 8:40 pm
» Tervetuloa, nimimerkki Tasapainon saanut!
kirjoittaja Viivi To Toukokuu 14, 2015 12:29 pm
» Kornelius ja Jumalan lähettämä enkeli
kirjoittaja Juniper Ti Tammi 13, 2015 11:38 am
» Sotapäällikkö Naemas sairastui spitaaliin
kirjoittaja Juniper Ti Tammi 06, 2015 10:09 pm
» Tervetuloa, nimimerkki Jeesukseen uskova!
kirjoittaja pirta La Marras 22, 2014 7:32 pm
» Jumalan Ikuisen Sanan Totuus ja Rukoushuone PalTalkissa.
kirjoittaja RitvaN To Marras 06, 2014 8:50 pm
» MARKKU VEILO
kirjoittaja Jii La Kesä 14, 2014 9:01 am
» Veli Matin sapatinsana Kauppaneliöllä 12.4.2014
kirjoittaja Juniper Su Huhti 27, 2014 9:22 am
» Tiinuska kiittää
kirjoittaja jussi83 La Huhti 19, 2014 12:47 pm
» Jeesus ja syrjityt
kirjoittaja jussi83 La Huhti 19, 2014 12:43 pm
» Aurinkoista perjantaita
kirjoittaja Juniper La Huhti 05, 2014 11:00 pm
LINKKEJÄ
http://us19.chatzy.com/76618327339528
Raamattuhaku (Uskonkirjat.net)
KOTISIVUJA:
Paten omat laulut ja kuvat
KUVA-ALBUMEITA:
Evan Picasa-Galleria
Sosiaaliset kirjanmerkit
Säilytä ja jaa Kaikuluotain osoite Sosiaaliset kirjanmerkit sivustossasi
Säilytä ja jaa Kaikuluotain osoite Sosiaaliset kirjanmerkit sivustossasi
Klikkaa!
Erään taksikuskin tarina
3 posters
Sivu 1 / 1
Erään taksikuskin tarina
RitvaN Ti Toukokuu 15, 2012 9:05 pm
Eräs taksikuski kirjoittaa:
Tulin osoitteeseen ja painoin tööttiä. Pienen odottelun jälkeen painoin uudelleen. Oli vuoroni viimeinen ajo, joten ajattelin ajaa tieheni, mutta sen sijaan parkkeerasin autoni ja kävelin ovelle ja koputin. “Pieni hetki”, vastasi vanhalta kuulostava ääni. Kuulin, kun jotain kiskottiin lattiaa pitkin.
Pitkän odottelun jälkeen ovi aukesi. Edessäni seisoi yhdeksänkymppinen pieni nainen. Hänellä oli kuviollinen mekko ja pillerihattu, jossa oli huntu, kuin 40-luvun elokuvasta.
Hänen vieressään oli pieni laukku. Asunto näytti siltä kuin siellä ei olisi asunut ketään vuosiin. Kaikki huonekalut oli peitetty lakanoilla.
Seinillä ei ollut kelloja eikä tavaroita pöydillä. Nurkassa oli pahvilaatikko täynnä valokuvia ja lasitavaraa.
“Voisitko kantaa laukkuni autoon?” hän kysyi. Vein laukun autoon ja palasin auttamaan naista.
Hän otti kiinni kädestäni ja me kävelimme hitaasti autolle.
Hän kiitteli minua ystävällisyydestä. “Eipä tässä mitään”, sanoin, “kohtelen asiakkaitani kuten haluaisin omaa äitiäni kohdeltavan.”
“Oi, olet hieno poika”, hän sanoi. Kun pääsimme autoon, hän antoi minulle osoitteen ja kysyi: “Voisitko ajaa kaupungin kautta?”
“Se ei ole lyhin tie”, vastasin nopeasti.
“Ei se mitään”, hän sanoi. “Minulla ei ole mikään kiire. Olen menossa saattohoitokotiin.”
Katsoin peilistä häntä. Hänen silmänsä kiilsivät. “Minulla ei ole perhettä”, hän jatkoi pehmeällä äänellä. “Lääkäri sanoi, ettei minulla ole paljon aikaa.” Kurotin mittariin ja suljin sen.
“Mitä tietä haluat mennä?”, kysyin.
Seuraavat kaksi tuntia ajoimme kaupunkia läpi. Hän näytti rakennuksen, josssa hän oli aikoinaan työskennellyt.
Ajoimme läpi asuinalueen, jossa hän oli asunut miehensä kanssa naimisiin menon jälkeen. Hän pysäytti minut huonekalukaupan eteen, jossa oli aikoinaan ollut tanssisalli, jossa hän oli käynyt nuorena.
Välillä hän pyysi hidastamaan jonkin erityisen rakennuksen kohdalla tai kulmassa ja tuijotti pimeään sanomatta mitään.
Kun ensimmäiset auringonsäteet näkyivät horisontissa, hän yhtäkkiä sanoi: “Olen väsynyt. Mennään.”
Ajoimme hiljaisuudessa hänen antamaansa osoitteeseen. Se oli matala rakennus.
Kaksi hoitajaa tulivat ulos taksin luo heti, kun pysähdyimme. He olivat huolehtivia, seurasivat hänen jokaista liikettään. He olivat selvästi odottaneet häntä.
Avasin takakontin ja vein pienen laukun ovelle. Nainen oli jo istuutunut pyörätuoliin.
“Paljonko olen velkaa sinulle?” hän kysyi kaivaen käsilaukkuaan.
“Et mitään”, sanoin.
“Sinun täytyy myös tienata”, hän vastasi.
“On muitakin asiakkaita”, vastasin.
Ajattelematta asiaa kumarruin ja halasin häntä. Hän halasi takaisin tiukasti.
“Annoit vanhalle naiselle ilonhetken”, hän sanoi, “kiitos.”
Puristin hänen kättään ja kävelin hämärään aamuun. Takanani ovi sulkeutui. Se oli ääni, joka tuli elämän sulkeutumisesta.
En ottanut asiakkaita enää siinä vuorossa. Ajelin päämääröttömästi ajatuksissani. Koko päivänä tuskin pystyin puhumaan. Mitä jos nainen olisi saanut vihaisen taksikuskin, tai jonkun jolla olisi ollut kiire lopettaa vuoro? Mitä jos olisin päättänyt lähteä tai töötännyt vain kerran ja sitten ajanut pois?
En usko, että olen tehnyt mitään tärkeämpää elämässäni.
Olemme tottuneet ajattelemaan, että elämämme pyörii isojen hetkien ympärillä.
Mutta usein suuret hetket saapuvat tietämättämme – kauniissa paketissa, joka saattaa muiden silmiin näyttää pieneltä.
Vapaasti suomennettuna Kent Nerburnin kirjasta Make Me an Instrument of Your Peace: Living in the Spirit of the Prayer of St. Francis (HarperOne, 1999)
Tulin osoitteeseen ja painoin tööttiä. Pienen odottelun jälkeen painoin uudelleen. Oli vuoroni viimeinen ajo, joten ajattelin ajaa tieheni, mutta sen sijaan parkkeerasin autoni ja kävelin ovelle ja koputin. “Pieni hetki”, vastasi vanhalta kuulostava ääni. Kuulin, kun jotain kiskottiin lattiaa pitkin.
Pitkän odottelun jälkeen ovi aukesi. Edessäni seisoi yhdeksänkymppinen pieni nainen. Hänellä oli kuviollinen mekko ja pillerihattu, jossa oli huntu, kuin 40-luvun elokuvasta.
Hänen vieressään oli pieni laukku. Asunto näytti siltä kuin siellä ei olisi asunut ketään vuosiin. Kaikki huonekalut oli peitetty lakanoilla.
Seinillä ei ollut kelloja eikä tavaroita pöydillä. Nurkassa oli pahvilaatikko täynnä valokuvia ja lasitavaraa.
“Voisitko kantaa laukkuni autoon?” hän kysyi. Vein laukun autoon ja palasin auttamaan naista.
Hän otti kiinni kädestäni ja me kävelimme hitaasti autolle.
Hän kiitteli minua ystävällisyydestä. “Eipä tässä mitään”, sanoin, “kohtelen asiakkaitani kuten haluaisin omaa äitiäni kohdeltavan.”
“Oi, olet hieno poika”, hän sanoi. Kun pääsimme autoon, hän antoi minulle osoitteen ja kysyi: “Voisitko ajaa kaupungin kautta?”
“Se ei ole lyhin tie”, vastasin nopeasti.
“Ei se mitään”, hän sanoi. “Minulla ei ole mikään kiire. Olen menossa saattohoitokotiin.”
Katsoin peilistä häntä. Hänen silmänsä kiilsivät. “Minulla ei ole perhettä”, hän jatkoi pehmeällä äänellä. “Lääkäri sanoi, ettei minulla ole paljon aikaa.” Kurotin mittariin ja suljin sen.
“Mitä tietä haluat mennä?”, kysyin.
Seuraavat kaksi tuntia ajoimme kaupunkia läpi. Hän näytti rakennuksen, josssa hän oli aikoinaan työskennellyt.
Ajoimme läpi asuinalueen, jossa hän oli asunut miehensä kanssa naimisiin menon jälkeen. Hän pysäytti minut huonekalukaupan eteen, jossa oli aikoinaan ollut tanssisalli, jossa hän oli käynyt nuorena.
Välillä hän pyysi hidastamaan jonkin erityisen rakennuksen kohdalla tai kulmassa ja tuijotti pimeään sanomatta mitään.
Kun ensimmäiset auringonsäteet näkyivät horisontissa, hän yhtäkkiä sanoi: “Olen väsynyt. Mennään.”
Ajoimme hiljaisuudessa hänen antamaansa osoitteeseen. Se oli matala rakennus.
Kaksi hoitajaa tulivat ulos taksin luo heti, kun pysähdyimme. He olivat huolehtivia, seurasivat hänen jokaista liikettään. He olivat selvästi odottaneet häntä.
Avasin takakontin ja vein pienen laukun ovelle. Nainen oli jo istuutunut pyörätuoliin.
“Paljonko olen velkaa sinulle?” hän kysyi kaivaen käsilaukkuaan.
“Et mitään”, sanoin.
“Sinun täytyy myös tienata”, hän vastasi.
“On muitakin asiakkaita”, vastasin.
Ajattelematta asiaa kumarruin ja halasin häntä. Hän halasi takaisin tiukasti.
“Annoit vanhalle naiselle ilonhetken”, hän sanoi, “kiitos.”
Puristin hänen kättään ja kävelin hämärään aamuun. Takanani ovi sulkeutui. Se oli ääni, joka tuli elämän sulkeutumisesta.
En ottanut asiakkaita enää siinä vuorossa. Ajelin päämääröttömästi ajatuksissani. Koko päivänä tuskin pystyin puhumaan. Mitä jos nainen olisi saanut vihaisen taksikuskin, tai jonkun jolla olisi ollut kiire lopettaa vuoro? Mitä jos olisin päättänyt lähteä tai töötännyt vain kerran ja sitten ajanut pois?
En usko, että olen tehnyt mitään tärkeämpää elämässäni.
Olemme tottuneet ajattelemaan, että elämämme pyörii isojen hetkien ympärillä.
Mutta usein suuret hetket saapuvat tietämättämme – kauniissa paketissa, joka saattaa muiden silmiin näyttää pieneltä.
Vapaasti suomennettuna Kent Nerburnin kirjasta Make Me an Instrument of Your Peace: Living in the Spirit of the Prayer of St. Francis (HarperOne, 1999)
RitvaN- Luottojäsen
- Viestien lukumäärä : 356
Join date : 11.11.2011
Vs: Erään taksikuskin tarina
Juniper Ke Toukokuu 16, 2012 11:28 am
Koskettava, ajatuksia herättävä ja todentuntuinen novelli, varmaankin ihan aidosta kokemuksesta kirjoitettu.
Elämämme suuret ja tärkeät hetket eivät tule kello kaulassa...
Elämämme suuret ja tärkeät hetket eivät tule kello kaulassa...
Juniper- Emäntä
- Viestien lukumäärä : 4503
Join date : 21.04.2010
Paikkakunta : Naantali -
Vs: Erään taksikuskin tarina
pirta Ke Toukokuu 16, 2012 12:25 pm
Kiitos Ritva että toit tuon kirjoituksen tänne.
Minua se kosketti ja puhutteli.
Olen osan elämästäni toiminut saattohoitajana.
Kuinka kallisarvoisia voivat hetket olla ja kuinka paljon niihin voi mahtuakaan.
Ja se että osaisimme pysähtyä toisen ihmisen rinnalle ja samalla saisimme monia mon ia helimiä ja aarteita niistä hetkistä itsellemme.
Kiitos tarinasta siis, Ritva. <3
Minua se kosketti ja puhutteli.
Olen osan elämästäni toiminut saattohoitajana.
Kuinka kallisarvoisia voivat hetket olla ja kuinka paljon niihin voi mahtuakaan.
Ja se että osaisimme pysähtyä toisen ihmisen rinnalle ja samalla saisimme monia mon ia helimiä ja aarteita niistä hetkistä itsellemme.
Kiitos tarinasta siis, Ritva. <3
pirta- Fair Friend
- Viestien lukumäärä : 4719
Join date : 31.01.2011
Sivu 1 / 1
Oikeudet tällä foorumilla:
Et voi vastata viesteihin tässä foorumissa|
|
|