SYVYYDESSÄ DAAVIDIN RUKOUKSESTA TULI HARRAS

by David Wilkerson | January 21, 2011


Epätoivoissaan Daavid huusi Herraa: “Herra, kuule minun ääneni. Tarkatkoot sinun korvasi minun rukousteni ääntä”(Ps.130:2). Tämä kuulostaa minusta kuolevan miehen anomiselta. Daavid ei ilmeisestikään lausunut vain ”ajatusrukousta”. Hän makasi kasvoillaan maassa – rikkinäisenä, murheissaan, huutaen Jumalaa avuksi sydämensä pohjasta. ”Oi, Pyhä Jumala, sinun täytyy kuulla minun huutoni! En jaksa enää. Syntini on aina minun edessäni. Hukun pelkooni. hyvä Jumala, ole minulle armollinen.”

Daavid tunsi sielunsa tarvitsevan vapautusta. Hän kääntyi Jumalan puoleen löytääkseen sen. Hän lisäsi:” Olen pahassa tilassa. Vain Herra voi auttaa minua nyt. En uskalla luottaa sielunhoitajiin, ystäviin, en edes omaan sukuuni. Ainut toivoni on rukouksessa. Aion rukoilla yötä päivää, kunnes Jumala kuulee anomiseni.”

Oletko koskaan ollut yhtä epätoivoinen? Oletko mennyt Herran kanssa kammioosi, langennut kasvoillesi ja huutanut häntä avuksesi? Tylsä, hiljainen, laiska rukous ei saa mitään aikaan. Jos et vuodata sydäntäsi Jumalalle, et oikeasti tarvitse parannusta, haluat vain ulos! Daavid todisti:

”Minä parun sydämeni tuskassa… eikä minun huokaukseni ole sinulta salassa”(Ps.38:8 -9).
Sinun pitää huutaa kovalla äänellä, niin kuin Daavid teki: ”Herra, kuule anomisesi! En päästä sinua, ennen kuin vastaat!”